Halojata halloo!

Täällä Merja, marraskuun kirjoitusretriitin vetäjä, terveeks!

Tulin kertomaan, miksi uskon retriitteihin.

Yksin, mutta yhdessä

Kirjoittaminen on pitkälti pään sisäistä toimintaa, joka näkyy ulkopuolelle sormien liikkeenä näppäimistöllä tai kynää kuljettavan sormiryppään etenemisenä pitkin paperin pintaa. Monelle kirjoittaminen sisältää toiveen jakamisesta. Vaikka kirjoittaisikin pääosin itselle mielekkäistä ja jopa herkullisista aiheista, on itse prosessi välillä tahmainen. Ajatus siitä, että joku odottaa jossain, ehkä samassa huoneessa, valmista tekstiä, on liukuvoidetta prosessille. Myös tietoisuus siitä, että muut tekevät samaa kuin itse, tuo kirjoittamiseen positiivista painetta. Jos yhteisessä tilassa kirjoittaessa tulee hetki, jossa kirjoittaminen ei suju, harvemmin päätyy hakkaamaan päätään pöydänreunaan ja hokemaan lauseita ”mä oon ihan paska” tai ”tästä ei tuu mitään”. Aivotärähdyksen sijaan voi nimittäin laittaa viestiä ohjaajalle tai purkaa tauolla umpikujan kirjoittajakamun kanssa.

Yllätyksellisyyden ilo

Keskustelin kollegan kanssa sunnuntaina siitä, miten kirjoittamiseen liittyvä tietämättömyys saa aikaan sisäistä kutinaa ja malttamattomuutta. ”Haluan tietää, miten tämä tarina päättyy!” on usein kuultu niin kirjoittajien kuin tekstin kuulleidenkin suusta. Kun tarina lähtee viemään, flow antaa hyvät kyydit. Mutta entäs sitten, kun tietääkin jo, mihin tarina päättyy? Kun askelmerkit on jo asetettu ja on jaksettava kirjoittaa niiden välinen matka? Silloin lämmittelyharjoitukset tuovat tuntemattomuuden ilon takaisin ja maustavat mieltä niin, että jaksaa paneutua jo tietämiinsä juonikuvioihin.

Kehykset toiminnalle

Retriitin parhaimpia asioita on se, että kirjoittamiselle on erillinen tila ja aikaraamit. Koronan aikana useat ovat kokeneet kotona kirjoittamiseen sisältyvän sinkoilun. Tämän tästä päätyy kirjoittamaan itsensä kohtaan, joka vaatii puristusta tai ähkimistä. Ajoittain ähkimisestä pääsee yli, mutta välillä keskittyminen herpaantuu ja huomaa ajautuneensa kotitöihin, sisustamaan tai pumppaamaan ilmaa naapurin pyöränkumiin. Mikään noista toiminnoista ei edistä kässäriä tai blogipostausta. Toinen taakka on määräämättömän pitkä aikajatkumo, jota toki viisaammat tauottavat pomodoro-tekniikalla. Vähemmän viisaat, joihin allekirjoittanut kuuluu, pahimmillaan haahuilevat aamupäivän, lorvailevat loppupäivän ja sitten onkin jo ilta ja pitää mennä katsomaan Tyttökultien kaksi ensimmäistä tuotantokautta. Yhteinen aikataulu pakottaa ähkimään välttelyn sijaan.

Jakamisen tyydytys

On toki niitä, jotka kirjoittavat yksin. Suunnittelevat, muhittelevat, innostuvat, kirjoittavat. Ehkä keittiön pöydän äärestä lähtiessään kertovat, että ”mää meen kirjoittamaan”, mutta muuten eivät huutele tekemisistään. Niin on myös niitä, jotka juoksevat maratoneja, soittavat viulua tai rassaavat autoja yksin. Ja sitten on myös niitä, jotka etsiytyvät kaltaistensa pariin kirjoittajaretriitteihin, juoksuklubeille, orkestereihin tai kimppatalleille. Jakavat meheviä juttuja, ratkaisevat ongelmia, harjoittavat toimintaa yhdessä. Ehkä sinä olet yksi heistä?

Sanataideyhdistys Rapinan kirjoitusretriitti 5-7.11.2021. Lisätietoja löydät täältä. Vielä on tilaa neljän paikan verran, varaa oma paikkasi täältä.

Tule ja kokeile, miten retriitti toimii sinulle!

Rapinan kirjoitusretriitti tulee – miksi osallistuisin?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *