Minulla on ollut tuuria. Olen monessa mutkassa omalla kirjoittajan matkallani saanut juuri siihen tilanteeseen osuvaa palautetta. Ilman niitä hetkiä tuskin olisin kirjoittajana siinä pisteessä, missä nyt olen. Olisin paljon lähempänä sitä, mistä lähdin.
Taustallani on se äärimmäisen tylsä tarina: olen kirjoittanut aina. Tai ainakin siitä lähtien, kun opin kirjoittamaan. Ainekirjoitus oli lempiasiani koulussa. Intoni kirjoittaa välittyi opettajille ja minua kannustettiin. Erityisen suuren kiitoksen ja pitkän lämpimän halauksen olen kuitenkin velkaa Pia Paanaselle, ihmiselle, joka veti kirjoituspiiriä kotipaikkakunnallani, kun olin nuori. Pia otti kirjoittamisemme tosissaan. Sain lisää kannustusta ja varmasti korjausehdotuksiakin teksteihin, mutta päällimmäisenä minulle on jäänyt mieleen lämmin hyväksyvä ilmapiiri.
On kirjoittamisen aloittanut sitten lapsena, keski-ikäisenä, eilen tai viime vuonna, niin etenkin kirjoittajan alkutaipaleella kannustava palaute on äärimmäisen tärkeää. Enkä tarkoita tällä katteettomia kehuja ja pään silityksiä. Mutta jos olisin saanut omista teksteistäni nuorena sellaisia korjausehdotuksia, joita luottoesilukijani saattaa nyt antaa, olisi kirjoittamiseni tyssännyt siihen. Vahvemman kritiikin aika oli myöhemmin.
Matkalleni kuuluu myös jakso, jolloin enemmän ajattelin kirjoittamista kuin varsinaisesti tein sitä. Lopulta seisoin eräänlaisella rajalla. Häälyin kirjoittamiseni kanssa ja mietin, ottaisinko sitä tosissani vai en. Siihen mutkaan osui Taija Tuomisen viikon mittainen proosakurssi. Kurssin harjoitukset olivat valtavan innostavia ja siihen kuului myös henkilökohtainen palaute noin 10 sivua pitkästä tekstistä. Sain rakentavaa kritiikkiä sisältävää lempeää palautetta, joka jälleen kerran kannusti eteenpäin. Päätin ottaa kirjoittamiseni tosissaan. Tästä kurssista meni reilu kaksi vuotta, kun allekirjoitin ensimmäisen kustannussopimukseni lastenromaanista. Herkko ja kadonneen ajan arvoitus julkaistiin syksyllä 2019.
Kolmannen kirjoittamistani olennaisesti eteenpäin sysäävän palautteen sain Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen aineopinnoissa. Palautteen antajana toimi Katri Alatalo ja se oli täydellistä juuri siihen kohtaan. Katri löysi tekstistäni paljon hyvää, mutta sain myös uudella tavalla rakentavaa kritiikkiä. Ja minä olin siihen valmis, vaikka yö tai pari minun pitikin palautteen päälle nukkua.
Tämän johdosta tekstini koki tarpeellisen muodonmuutoksen. Ennen kaikkea se myös parani. Minä kehityin kirjoittajana. Saamastani palautteesta meni noin vuosi ja allekirjoitin kustannussopimuksen tekstistä. Nuorille aikuisille suunnattu Veren väki ilmestyi keväällä 2021.
Näin yksinkertaistettuna kirjoittajan matkani kuulostaa helposti yhdenlaiselta voittokululta. Rivien väleihin kuitenkin mahtuu kustantamoilta saatuja hylsyjä, kilpailutekstejä, jotka eivät ole voittaneet mitään, yhden teoksen julkinen murskakritiikki sekä aivan ***vetisti raakaa työtä tekstien äärellä. Se, mitä tässä nyt yritän sanoa, on, että oman tekemisen ja kirjoittajakoulutuksen ja -kurssien ohella minua kirjoittajana ovat olennaisesti kehittäneet matkani aikana saadut palautteet. Eikä matka suinkaan ole vielä päätepisteessään. Kirjoittajana voi kehittyä aina lisää.
Nykyisin palaute kuuluu olennaisena osana kirjoitusprosessiini. Ennen tekstin lähettämistä kustantamoon tai kilpailuun luetutan tekstini vähintään yhdellä esilukijalla. Saamani palautteen pohjalta käyn vielä yhden muokkauskierroksen. Vasta sen jälkeen on tekstin aika kokeilla siipiään suuremmassa maailmassa.
Etsikää siis muita kirjoittajia, pyytäkää heitä lukemaan tekstejänne, käyttäkää palautepalveluja tai hakeutukaa kirjoituskursseille, joilta saatte palautetta. Ja kirjoittakaa. Ennen kaikkea: kirjoittakaa.
-Joanna Heinonen