Olin ennen vanhaan malliesimerkki ankarasta kirjoittajasta, joka odotti saavansa täydellistä aikaiseksi kerralla. Tekstiä naputtaessani viilasin minkä ehdin:
kökkö adjektiivi, synonyymisanakirjasta parempi,
hyi, mikä lauserakenne, muoks muoks,
ei kukaan sano enää näin, yhteys nuorison edustajaan.
Tästä seurasi tietenkin haukotuttavan hidasta kirjoittamista ja myös työläyden tunne. Uuden tekstin luominen ei ollut valloittavaa steppailua mielikuvituksen kanssa, vaan työlästä jyystämistä, jota kahlitsi paremman vaihtoehdon etsintä.
Asenne kirjoittamisprosessiini muuttui lempeämmäksi, kun opiskelin kirjallisuusterapiaohjaajaksi. Terapeuttisessa kirjoittamisessa teksti on hyvä jo ensimmäisellä kirjoittamiskerralla eikä sitä ole tarpeen editoida, ellei tekstistä halua muokata esimerkiksi runoa, laulua tai jotakin muuta tiettyä kehystä palvelevaa tekstiä. Toki kirjoittamisen tavoite on hyvin erilainen, kun valutetaan sydänveren värjäämiä aatoksia paperille, kuin jos tehdään romaanikässäriä, jolla on juoni, hahmot ja rakenne. Mutta silti. Jos koko ajan eturaivossa tykyttää syylänenäisen kriitikon punakynä, ei valmista oikein tahdo tulla missään lajissa. Minulle siis lempeys on ollut tie siihen, että paperille ylipäätään saapuu kirjaimia.
No. Lempeys ja hyväksyvämpi asenne tekstin raakaversioon ei kuitenkaan ole poistanut editoimiseen liittyvää angstia. Se on edelleen ihan hirveää. Vetkutan sitä viimeiseen mahdolliseen päivään asti ja sitten alan työskentelemään pitkin hampain. Usein joudun lukemaan pätkiä ääneen, että pysyn hereillä ja kuosissa. Viiden minuutin työskentelyjaksot ovat hyviä porkkanoita, samoin korillinen mehujäitä pakkasessa. Jossain vaiheessa homma saattaa alkaa luistaa, mutta ei sitäkään aina voi luvata. Joskus ahdistus on läsnä loppuun asti.
En oikein ole osannut tavoittaa sitä, miksi suhteeni editoimiseen on tuskainen. Yksi syy voi olla se, että siinä vaiheessa pitää pipertää yksityiskohtien kanssa. Suurilla pensseleillä maalailu on ohi, ja kädessä on synteettisen saukon häntäkarva, jolla korjataan pilkkuja. Mitä nysväämistä! Toki editointi on muutakin kuin pilkkujen siirtämistä paikoilleen.
En ole kronologisesti kirjoittava yksilö, vaan pompin kuin rakastunut orava pitkin ajattelemaani juonikulkua. Siinä saattaa jäädä loppukohtaukseen Saara, joka onkin matkan varrella muuttunut Pirkoksi. Tai Keijo, Pirkon rakastaja, ei olekaan enää suntio, vaan sarjamurhaaja. Tuollaisia tai vielä huolimattomampia jälkiä kirjoitusprosessista on yleensä tarkastelemassa myös muita yksilöitä. Jos en itse huomaa, niin he huomaavat. Kustannustoimittajat, oikolukijat, tekstipajan kanssakirjoittajat tai pahaa aavistamaton puoliso. Itse asiassa harvoin ahdistun tekstini editoinnin kanssa yksin. Jaettu tuska on… jaettu tuska.
-Merja Toppi, kirjailija ja sanataideohjaaja