Syyskuisen Jyväskylä Priden ja ihmisoikeuksien olemassaolon kunniaksi haastattelimme kirjallisuuden moniosaaja Daniil Kozlovia, kirjailija-tutkija Susi Nousiaista ja kielentutkija Elina Tapiota kysyäksemme vinkkejä siihen, pitääkö kirjoittajien huomioida tasa-arvoasiat kirjoittaessaan ja jos, niin miten.
Kirjallisuuden kentällä on viime vuosina puhuttu paljon representaatioiden moninaisuudesta, haitallisten stereotypioiden välttämisestä ja kulttuurisesta omimisesta. On puhuttu siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa, mistä ja miten, ja keiden äänet eivät vielä pääse kuuluviin. Keskustelujen myötä edistystä on tapahtunut, mutta vielä on matkaa yhdenvertaisuuteen. Usein kyse ei ole siitä, etteikö haluaisi toimia oikein, vaan siitä, ettei tiedä miten toimia.
Kieli heijastelee asenteitamme ja muuttaa maailmaa
Yksi osa yhdenvertaisuuskeskustelua on ollut kasvava kiinnostus epätasa-arvoistavaan kieleen. On herätty huomaamaan, että kieli ei todellakaan ole neutraalia, vaan sanavalinnat sisältävät tiettyjä käsityksiä maailmasta ja saattavat tukea tietynlaisia (haitallisia) ajatusmalleja.
Multimodaaliseen vuorovaikutukseen ja saavutettavuuteen erikoistunut Elina Tapio muistuttaa, että sosiaaliset, poliittiset ja kulttuuriset rakenteet sekä arvomme ja asenteemme ovat tiukasti yhteydessä siihen, kuinka käyttäydymme ja puhumme.
”Kaikki ilmentyy ja tulee pinnalle konkreettisessa arjen toiminnassa. Samalla arjessa luodaan näitä sosiaalisia, poliittisia ja kulttuurisia rakenteita. Se, mitä jostain ajattelemme, tulee ilmi siitä, miten siitä puhutaan tai miten muulla tavoin merkityksiä välitetään.”
Multimodaalisuus korostaa puhutun kielen lisäksi muita merkitysten välittämisen tapoja, kuten ilmeitä, eleitä ja kehollisuutta.
Eikö mitään saa enää sanoa?!
Keskustelua on käyty myös siitä, mitä sanoja vaikkapa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä tai rodullistetuista ihmisistä tulisi käyttää. Joillekin on ollut kova pala hyväksyä, että kyseiset ihmiset saisivat itse päättää ne sanat, joilla haluavat itseensä viitattavan – tämä kun on tarkoittanut sitä, että loukkaavista ja toiseuttavista sanoista on pitänyt luopua ja uusia sanoja on tullut vanhojen tilalle.
Iloisia uutisia: jotain saa kuitenkin edelleen sanoa, tai oikeastaan aika paljonkin.
Moninaisuuden kohtaamisesta tietokirjan kirjoittanut Susi Nousiainen pitää väsyttävänä keskustelua siitä, saako mitään enää sanoa, vai pitääkö enemmistöön kuuluvien vaieta iäksi. Hänen mukaansa tällainen keskustelu aliarvioi kirjoittajien ammattitaitoa.
Kirjoittajat ovat kielenkäytön asiantuntijoita, joiden pitää pystyä arvioimaan käyttämäänsä kieltä ja sen vaikutusta maailmaan. Nousiaisen ohjenuora eettisyyteen pyrkivälle kirjoittajalle on miettiä sitä, mitä tämän luoma hahmo, maailma tai maailmankuva käytännössä saa aikaan todellisten ihmisten käytöksessä.
Liikaa ei kuitenkaan kirjoittaessaan tarvitse miettiä. Sellainen tappaa vain luovuuden. Myös Daniil Kozlov on sitä mieltä, että herkkään kirjoitusvaiheeseen eettisyys- tai tasa-arvopohdinnat eivät kuulu. Sen sijaan myöhemmin mietintä tulee ajankohtaiseksi.
”Pelkoni on, että jonkinlaisen – minkä tahansa – ulkopuolisen katseen tai eettisen ohjenuoran pitäminen mielessä luomisprosessin aikana saattaa jumittaa mielikuvitusta ja suosia turvallisia kirjoitusratkaisuja ja näkökulmia. Kuitenkin editointi- ja julkaisuvaiheessa teosta on käytävä kriittisesti läpi myös siltä kantilta, millaisia seurauksia teoksen julkaisulla voi olla eettisestä näkökulmasta.”
Kirjoittajalla on vastuu kirjoittamastaan. Mutta entä fiktio? Eiväthän kirjoittajat kirjoita vain itsestään ja omista mielipiteistään vaan he luovat hahmoja, testaavat rooleja, leikittelevät ja kyseenalaistavat. Fiktion kautta voidaan tutkia toisia todellisuuksia esimerkiksi liioittelun, kärjistämisen ja vertauskuvien kautta. Ei kaikkea kirjoitettua voi tulkita kirjoittajan ajatuksiksi.
Nousiaisen mielestä kirjoittaminen on aina valintojen tekemistä. Kirjoittaja päättää, mitä hän tekstissään näyttää ja miten sen näyttää. Asioita voidaan näyttää neutraalisti sellaisina kuin ne ovat tai arvotettuina, ihanteiden (utopia) ja pelkojen (dystopia) kautta. Myös näyttämättä jättäminen on valinta.
”Taidetyö on sitä, että toimii suodattimena koko maailmalle, ja tekijän ammattilaisuutta on rajata kokemus maailmasta oman teoksensa kokoiseksi.”
Myös fiktion maailmankuva vaikuttaa meihin ja ajatteluumme. Niinpä kirjoittajalla on vastuu myös fiktiostaan.
Miten kirjoittaa tiedostavammin?
Kun tiedostamme, miten uskomattoman monilla keinoilla on mahdollista mokata, voi tuskanhiki hiipiä pintaan. Miten kirjoittaja voisi varmistaa, ettei tule kirjoittaneeksi toisista toiseuttavasti tai haitallisia stereotypioita vahvistavasti? Mitä jos tekstiin lipsahtaa väärä sanavalinta hyvistä aikomuksista huolimatta?
Nousiainen muistuttaa, että kirjoittajan työhön kuuluu aina taustatyön tekemistä, jotta tekstin maailmasta tulee lukijalle eläväinen ja uskottava. Tilanne on sama, kirjoitti sitten itselle vieraasta sukupuoli-identiteetistä tai vaikkapa itselle vieraasta aikakaudesta: tutkimusta on tehtävä, muuten yksityiskohdat menevät pieleen. Kozlov lisää, että kirjoittajalla olisi hyvä olla käsitys yleisistä troopeista, jotta hän ei vahingossa tulisi langenneeksi niihin ja kirjoittaneeksi jotain kliseistä tai tylsää:
”Maailma ei kaipaisi enää yhtäkään transsukupuolista sarjamurhaajaa, vaikka sellaisella representaatiolla ei olisikaan mitään vaikutusta transihmisten elämään reaalimaailmassa.”
Mitä enemmän kirjoittajalla on tietoa sekä aiheestaan että kirjoittamisen keinoista ja kirjallisuuden kentästä yleensä, sitä varmempi hän voi olla, että hän välittää tekstillään juuri niitä asioita mitä haluaakin välittää.
Jos tekstissä on sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluva tai muuten marginalisoitu hahmo, tarvitsee kirjoittaja kokemustietoa, jota ei voi tarjota kukaan muu kuin asian itse kokenut. Kun kirjoittaa oman kokemuspiirinsä ulkopuolelta, on varminta pyytää tekstistä palautetta kokemuslukijalta. Kozlov toivoo, että tällainen palvelu yleistyisi Suomessa.
”Kirjailijoilta ei voi vaatia sitä, että he olisivat kaikkien nopeasti muuttuvien diskurssien ytimessä, vaan kannattaa tehdä parhaansa ja sitten antaa teksti luettavaksi sensitiivisyyslukijalle ja pitää mieli avoimena palautteelle.”
Sensitiivisyys- tai kokemuslukijapalvelua tarjoaa Suomessa ainakin Sateenkaarikynä ry.
Haastattelimme Kozlovia, Nousiaista ja Tapiota myös siitä, miten sanataideohjaaja voi huomioida yhdenvertaisuuden ryhmää ohjatessaan. Jutun voit lukea Rapinan 9/2022 uutiskirjeestä.
Teksti: Johanna Berlin